Kasvanko pyhemmäksi?
4.11.2012 | Marja-Sisko Aalto
Pyhityskristillisyys ei sanana taida nyt olla mediaseksikäs. Itse asia on toki esillä, puolesta ja vastaan.
Innostuneet vetoavat tarpeeseen kasvaa kristittynä niin uskossa kuin elämässä.
Kriittiset toteavat, että ollaan kovin lähellä ihmisen itsekorotusta, jossa Jumalan osuus pelastuksessa ohenee.
Ehkä tietty varovaisuus ja käsitteiden täsmennys onkin aina paikallaan.
Itselleni on ollut mieluinen vuoden 1948 kristinopin (Eino Sormusen) määritelmä, jossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntoa. Siis molempia, synnin ja armon tuntoa.
Ilman armoa synnin tunto painaa hirvittävän raskaana.
Ilman synnin tuntoa armosta ei oikein ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Elämä on kuin säätiedotuksen ”Utsjoki Kevo: ohutta yläpilveä.”
Kun tunnetaan sekä synti että armo, saavutetaan tietty tasapaino ja kultainen keskitie.
Mutta kasvamme me kuinka pitkälle tahansa (tai toisen pään mielilauseella olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, Jumalan päivän vanhoja lapsia), niin meidän pyhyytemme on aina lahjaa ja lainaa ylhäältä.
Innostuneet vetoavat tarpeeseen kasvaa kristittynä niin uskossa kuin elämässä.
Kriittiset toteavat, että ollaan kovin lähellä ihmisen itsekorotusta, jossa Jumalan osuus pelastuksessa ohenee.
Ehkä tietty varovaisuus ja käsitteiden täsmennys onkin aina paikallaan.
Itselleni on ollut mieluinen vuoden 1948 kristinopin (Eino Sormusen) määritelmä, jossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntoa. Siis molempia, synnin ja armon tuntoa.
Ilman armoa synnin tunto painaa hirvittävän raskaana.
Ilman synnin tuntoa armosta ei oikein ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Elämä on kuin säätiedotuksen ”Utsjoki Kevo: ohutta yläpilveä.”
Kun tunnetaan sekä synti että armo, saavutetaan tietty tasapaino ja kultainen keskitie.
Mutta kasvamme me kuinka pitkälle tahansa (tai toisen pään mielilauseella olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, Jumalan päivän vanhoja lapsia), niin meidän pyhyytemme on aina lahjaa ja lainaa ylhäältä.
