Ihmiset ovat puolivakavissaan jo tilanneet häihinsä pappia, joka näyttäisi hyvältä hääkuvassa. Siis nuorta ja edustavaa. Vanhat ja vaivaiset eivät kelpaa. Eräs työtoveri sai kuulla, että vihittävät pitivät häntä liian lihavana vihkimään.
Ennestään on noita kelpoisuusrajoituksia asetettu mm. virkanäkemyksen, sukupuolen tai väärän hengellisen suunnan takia. Tai kun se kappalainen kehui Janatuisen hautajaisten ruokia mutta ei meidän vaarin.
En osaa kuin puistella pientä päätäni.
Jo varhaisen kirkon ajalta on mm. isä Kyprianoksen opetuksia siitä, että sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta. Sisältö ratkaisee, siis Jumalan sana ja hänen läsnäolonsa.
Kun mietin tuntemaani papistoa, niin ei siellä kovin monta valokuvamallia ole. Joitakin ihan komeita ja tyylikkäitä toki, mutta myös paljon niitä, joiden avut ovat muualla kuin ulkonäössä.
Tätä ei pidä väärässä mielessä yleistää, mutta muutamia aika lailla ontuvia ja haparoivia tiedän, joilta tuntuu saavan siunatun sanan. Muutamaan voisi kai sovittaa jopa Raamatun sanan Lasaruksesta, ”Herra, hän haisee jo”.
Siitä heikosta astiasta ja vaivan alta saattaa välittyä jotakin, mitä ei muualta saa.
Eräät tuntemani sananpalvelijat ovat sairauksieen tai muussa vajavuudessaan kuin kävelevä evankeliumi. Armon varassa he jaksavat, ja sitä armoa he haluavat muillekin välittää.
Ja sitten tulee vihkipari kysymään valokuvakansiota käytettävissä olevista papeista valitakseen ulkonäön perusteella mieleisensä…
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
